Globaalisti uskontojen merkitys kasvaa. Suomen uskonnollinen kenttä on muuttunut nopeaan tahtiin. Perinteisiin maailmanuskontoihin kuuluvien määrä on pienentynyt ja uskonnottomien määrä kasvanut. Uskonnonvapauslain voimaan tullessa 100 vuotta sitten Suomessa oli jo monia vähemmistöjä kuten tataarit, juutalaiset, romanit, saamelaiset ja ruotsinkieliset. Vähemmistöjen yhdenvertaista asemaa edistetään yhä laajemmin yhteiskunnassamme. Ei voida puhua uskontojen yhdenvertaisuudesta ja uskonnonvapauden toteutumisesta, ellei huomioida vähemmistöuskontoja.
Uskonnonvapauslaki antoi ihmisille vapauden valita, harjoittaa ja vaihtaa uskontoa, se sisälsi sekä vapauden uskontoon että vapauden uskonnosta. Voimassa olevassa vuoden 2003 uskonnonvapauslaissa haluttiin edistää positiivista uskonnonvapautta. Edelleen uskonnonvapaus on yksi demokraattisen yhteiskunnan kulmakivistä. Monelle ihmiselle se on olennainen osa identiteettiä, ehkä tärkein ihmisoikeus.
Kun luomme yhteyksiä kaikkien yhteiskunnan jäsenten välille, haasteena on yhteyden rakentaminen uskontoihin lukeutuvien, mutta uskontoaan eri tavoin tulkitsevien ja harjoittavien, vähemmistöjen eri ryhmien ja erilaisten uskonnottomien välillä sekä heihin, joille katsomus on lähinnä yksityisasia. Lähtökohtana on, että jokaisella meillä on katsomus, uskontoon tai johonkin muuhun perustuva. Järjestäytyneitä uskontoja edustavat kuuluvat tavalla tai toisella yhteisöön, missä oppeja, uskonnon harjoittamista ja niiden peilausta nykyaikaan tehdään jatkuvana prosessina.
Patentti- ja rekisterihallituksen mukaan uskonnollisen yhdyskunnan rekisteröimisen edellytyksenä on vähintään 20 jäsenen yhteisö, jonka tarkoituksena on järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen. Uskontoon kuuluva tiedostaa ainakin jollain tasolla, mihin hän uskoo ja miten hän edustaa uskontoaan.
Uskontojen yhteistyössä on noussut ilmeiseksi, että tarvitsemme yhteiskunnassamme lisää uskontolukutaitoa ja asiallista keskustelua uskonnoista. Uskonnottomien määrän lisääntyessä yhä useammin vuoropuhelua on myös uskonnottomien kanssa. Varmasti jokainen näkee katsomuksensa perustuvan hyviin arvoihin, kuten oikeudenmukaisuuteen, inhimillisyyteen ja ihmisoikeuksiin. Uskonnottomien yhteinen nimittäjä on, että he eivät kuulu jäseninä järjestäytyneisiin uskontoihin. Olisi rakentavaa, että yhteiskunnassamme olisi luonnollista puhua sekä uskonnoista että kaikista katsomuksista, kysyä avoimesti niiden taustoja ja sitä, miten katsomustaan harjoittaa. Esimerkiksi toiselle ihmiselle arvona inhimillisyys tai oikeudenmukaisuus voi merkitä käytännössä hyvinkin eri asiaa kuin toiselle.
Katsomus – uskonto tai muuhun perustuva – on merkittävä osa ihmisen identiteettiä. Siitä tulisi voida puhua ilman pelkoa ja toisia kuunnella kunnioittavasti, jotta voisi ymmärtää toista kokonaisena sekä toisen lähtökohtia ja motivaatioita eri tilanteissa. Kaikki, mikä meissä on tiedostamatonta, on monimutkaisempaa ja jopa haitallisempaa kuin tiedostettu ja sanallistettu. Kun katsomusten yhteisöllinen ja järjestäytynyt keskustelu vähenee, tarvitaan yhä enemmän vuoropuhelua ja kärsivällisyyttä tunnistamaan, mitä eri tahojen katsomukset ja perimmäiset arvot ovat ja käymään aitoa dialogia ilman ennakkoluuloja ja hätäisesti annettuja leimoja. Asia tulee yhä enemmän esiin kaikenlaisia yhteisiä pelisääntöjä muodostettaessa. Mikä on ainakin pienin yhteinen nimittäjä kussakin tilanteessa?
Katri Kuusikallio, toiminnanjohtaja, USKOT-foorumi
