11.3.2020
Olen seurannut uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetusta pitkän aikaa ja myös ollut mukana aineen kehittämisessä vuosien ajan. Tuohon aikaan sisältyy monia keskusteluita oppiaineen asemasta ja paikasta kasvatuksen ja opetuksen kentällä. Useimmiten keskustelu on ollut avartavaa ja kehittävää mutta nyt joudun ihmettelemään, mistä nykyään oikein puhutaan. Olenko minä hukannut punaisen langan vai onko lanka kokonaan hukassa?
Tuntuu siltä, että jokainen mielipiteen esittäjä pyörittelee kysymystä kuin se olisi metsä ilman puita, asia ilman asiaa. Mitä tuollaisella tarkastelulle on oikeasti merkitystä? Minusta ei mitään. Jokaisen, niin päättäjän kuin aineen kehittäjän ja toteuttajan, tulisi pikaisesti havaita puut, siis uskontokasvatuksen ja opetuksen piirteet ja tarpeet eri ikävaiheissa. On aivan turhaa pähkäillä asiaa erittelemättä kokonaisuutta sen oleellisiin osiin.
Nyt olisi pikaisesti palattava asian perusteisiin ja keskeisiin kysymyksiin. Vuosien saatossa itselleni on uskonnonopetus kiteytynyt viiteen keskeiseen kohtaan.
Ensimmäiseksi meidän on nähtävä ero varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksen ja koulun uskonnonopetuksen välillä. Toisesta ei voi johtaa päätelmiä toiseen. Varhaiskasvatuksessa on kyse orientaatiosta ja lapsen elämään läheisesti liittyvien uskonnollisten ja katsomuksellisten kysymysten alustavasta opettelusta ja tutustumisesta. Tässä vaiheessa yhdessä oleminen ja yhdessä oppiminen on paras tapa varsinkin, kun se oikein toteutetaan. Yhdessä ololla annetaan lapselle hänen tarpeidensa mukainen tieto, taito ja asenne. Koulussa on kysymys aivan muusta. Koulun uskonnonopetuksessa oppilas saa opin omasta uskonnostaan, eettisestä ajattelusta sekä eri uskonnoista ja katsomuksista.
Toiseksi meidän tulee hyväksyä se, että jokaisella oppilaalla ja opiskelijalla on oma vakaumus ja siis oikeus saada sen mukaan opetusta, tietoa ja ymmärrystä omasta uskonnosta. Tämä ei tarkoita, kuten jotkut vielä kuvittelevat ja jotkut toivovat, kasvatusta mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan tai kirkkoon. Ei, vaan kyse on siitä, mitä nuori tarvitsee kasvaakseen hyvän itsetunnon ja katsomuksen omaavaksi aikuiseksi. Tämän periaatteen näen kuuluvan niin perusopetukseen kuin lukiokoulutukseen ja mielelläni myös nuorten ammatilliseen koulutukseen. Vain ymmärtämällä oma voi ymmärtää muuta.
Kolmanneksi on tärkeä tehdä ero perusopetuksen alakoulun ja yläkoulun sekä lukion välille. Uskonnonopetus jokaisella näistä tasoista lähtee oppilaan ja opiskelijan omista, ei kaikkien yhteisistä, tarpeista. Alakoulussa oppilas tarvitsee vahvaa oman uskonnon tuntemisen vahvistamista kulkiessaan kohti eri uskontojen ja katsomusten maailmaa sekä eettistä ajattelua. Alakoulussa luodaan perusta kestävään elämään ja tulevaisuuteen. Monia asioita voidaan toki oppia yhdessä mutta jokaisella, niin enemmistöön kuin vähemmistöön kuuluvalla, on oikeus saada oman uskonnon opetusta. Yläkoulussa oppilaan kasvu on edelleen kesken ja siksi niin eettisten ajattelun kuin eri tavalla ajattelevien ymmärtäminen vaatii oman katsomuksen vahvistamista. Vaikka yhdessä oppimisen lisääminen onkin tärkeää pitää jokaisen oppilaan saada vahvistusta tiedoissa, taidoissa ja asenteissa omassa turvallisessa ryhmässä. Sillisalaattiopetus ei kuulu perusopetukseen. Lukiossa yhdessä oppiminen onkin sitten hyvin erilainen prosessi ja siellä yhteisten opintojen merkitys kasvaa entisestään mutta se ei silti poista opiskelijan oikeutta oman uskonnon opiskeluun omassa ryhmässä.
Neljänneksi koen, että uskonto on kieli ja sen osaaminen kielitaito. Jokaisella uskonnolla on oma kielioppinsa ja sanastonsa. Yhteen laitettuna ei voi saavuttaa hyvää ja sujuvaa oman kielen, siis oman uskonnon, osaamista. Kuten kaikissa kieliopinnoissa oman kielen erinomainen hallinta on tae ja perusta muiden kielten ymmärtämiseen, osaamiseen ja taitamiseen. Siksi perusopetuksessa tulee luoda tämä oman kielen, uskonnon, osaaminen hyvälle tasolle, jotta voidaan aloittaa muiden kielten, uskontojen ja katsomusten, opiskelu. Lukiossa oman kielen, uskonnon, osaamista syvennetään ja monipuolistetaan niin, että aito dialogi muiden kanssa on mahdollista elämän eri tilanteissa ei vain luokassa oppitunnin aikana. Ilman tätä taitoa olemme kielipuolia ja eri kieliä osaamattomia sekapuhujia, jota kukaan ei ymmärrä eikä hän ymmärrä muita.
Viidenneksi näen, että hyvä osaaminen koulussa syntyy vain hyvän koulutuksen saaneiden opettajien toimesta. Siksi koenkin tällä hetkellä isoa huolta luokanopettajien koulutuksesta uskonnon alueella. Minusta on edesvastuutonta uskotella opiskelijoille, että hän saa opinnoissa laajan katsomusopettajan pätevyyden, jolla voi opettaa kaikkia uskontoja ja elämänkatsomustietoa. Näin ei ole eikä voi olla. Aineenopettajat onneksi saavat vielä hyvän koulutuksen ja valmiuden aineen opettamiseen.
Nämä viisi ehtoa ovat olleet ja ovat edelleen uskonnonopetuksen osalta ehdottomat periaatteet. Lisäksi tärkeitä ovat se, miten nuorten ammatilliseen koulutukseen saadaan katsomuskasvatusta lisää, miten voidaan vaikuttaa koulun johtoon, että opetus hoidettaisiin hyvin ja säädösten mukaan ja se, että sekä enemmistön että vähemmistön oikeuksien turvaaminen on sivistysvaltion tehtävä. Oikeuksien turvaaminen ei oikeastaan ole kallista eikä vaikeaa.
Kun nämä asiat löytyvät jatkossa eri puheenvuoroista ilman turhanaikaista arjen todellisuuden hämärtämistä tunteisiin tai tieteeseen vetoamista, niin pääsemme lopulta kehittämään ainetta kohti tulevaisuutta. Meillä ei ole oikeutta hukata upeaa ainetta vaan kehittää se entistä paremmaksi.
Pekka Iivonen
opetusneuvos
Kirjoittaja on USKOT-foorumin uskonnonopetusjaoston jäsen. Teksti on neljäs blogi kuukausittain julkaistavassa blogitekstisarjassa, jossa jaoston jäsenet tuovat esiin näkökulmia uskonnonopetukseen.
